Pirin tapaturma helmikuussa jätti elämään suuren aukon. Parin ensimmäisen kuukauden aikana tuli itku melkein joka päivä. Surin myös sitä, että valokuvatessa maisemani olivat jääneet tyhjiksi. Vilkku toki oli lenkeillä mukana, mutta koska sitä ei voi pitää irti, puuttui maisemistani vapaana juokseva koira. Sitten elämäämme astui Miru ja vähän myöhemmin Nettakin, ja nyt maisemani eivät ole enää tyhjiä. Eilen illalla käytin Mirun sen ensimmäisellä peltolenkillä, kuvasin ja nautin hyvästä olosta. Piri on kyllä mielessä vieläkin joka päivä, mutta nyt elämässä on surumielen ohella paljon iloakin.