Vaikkei kukaan kehdannutkaan elisiä kuvia kauhistella kommenteissa, niin varmaan ruutujen ääressä on päivitelty silti ;-). Siksi pieni puolustuspuhe blogieläimelle, josta on tullut ihan perheenjäsen.

Blogipiski on maailman lempein olento, eikä ole 1½ vuoden ikäisenä ollut vielä kertaakaan vihainen yhtään mistään. Luulen, että se ei edes osaa murista. Ruuan saavat vaikka lapset ottaa suusta, ja lapset saavat venyttää ja vanuttaa sen 30-kiloista olemusta joka suuntaan. Silmät ovat tummat ja ilmeet sellaiset, ettei ohikulkeva perheenjäsen voi ikinä olla sitä "nassuttamatta" (tällä termillä meillä tarkoitetaan silittämistä, rapsuttamista ja erityisesti typerältä kuulostavaa söpöhöpöstelylässytystä tyyliin "emännän oma pikku nasuputskula"). Aina se on hyvällä tuulella, aamuisinkin häntä heiluu ja silmät tuikkuvat, vaikka koko puu perhe on pahalla päällä. Koko perheen terapiakoira, jota rapsuttamalla jokainen saa lohtua pahalle ololleen. Miten mukavalta tuntuu, kun katsoo koiraan ja heti sen häntä alkaa heilua, ja jos sille sanoo muutaman hyväilysanan, hännänhuiske vain yltyy.

Siis täydellinen koira muuten, paitsi siksi että se on kova karkailemaan (ajokoiran veri vetää metsään jänisten jäljille) ja että sillä on tehokas purukalusto. Ikinä piski ei pure huonekaluja silloin kun joku on kotona. Ainoastaan yksin ollessaan, eli melkoisen selvästi eroahdistusta. Nyt on kyllä parempia merkkejä ilmassa, sillä viime viikolla se ei pureskellut päivisin enää mitään. Elämme toivossa, että koiratkin aikuistuvat... Huonekaluja emme kuitenkaan ihan vielä uusi (paitsi sohvan, joka meni talvella käyttökelvottomaan kuntoon)...

Niin että sellaisia me olemme ja tällaista koirahulluus teettää. Vuh!

165797.jpg