Valmiiden käsitöiden puutteessa kirjoitan taas koirista. Toisaalla blogistaniassa on etsitty yöllä hevosia, minä taas onnistuin lahjakkaasti karkuuttamaan Vilkun viime yönä. Tarina alkoi siitä, että Vilkku meni Tyttären sänkyyn nukkumaan, ja ovi tyttären huoneeseen oli yön ajan kiinni. Keskellä yötä alkoi Piri ulista ja vonkua, ja minä unenpöpperössä ajattelin, että sillä on kakkahätä (koska sillä oli eilen päivällä maha sekaisin). Siispä ovi auki ja Piri pihalle. Se ei lähde pihasta pois, joten se voi käydä tarpeillaan ilman valvontaakin. Samalla kun se meni ulos, tajusin että Tyttären huoneestaa kuuluu teputusta ja rapinaa, ja lähdin päästämään Vilkun pois sieltä. Sitähän se Pirikin oli tietysti vonkunut, kaverinsa rapinoita, eikä suinkaan tarpeille pääsyä. No, samalla hetkellä kun avasin Vilkulle oven, tajusin että ulko-ovi jäi raolleen. Loput on helppo arvata. Kouliintuneella ajokoiran nenällään Vilkku haistoi heti vapauden ja häipyi ovesta niin että vilahti. Ja sehän ei pihalla pysy kyin puolikkaan sekunnin verran. Siinä sitten toljottelin pökkerössä, kunnes älysin mennä viheltämään ulos ja sain Pirin tulemaan kotiin. Muutaman kerran kävin Vilkkuakin viheltämässä, mutta eihän neiti tietystikään suvainnut totella. Istuin ja tuijotin ikkunasta pimeälle pihalle, sillä pimeään en sentään viitsinyt lähteä koiraa etsimään. Lopulta en enää jaksanut vaan menin sänkyyn ja ajattelin, että kyllä Piri sitten ilmoittaa, kun kaveri on palannut. Ja ajoi routa porsaan kotiin lopulta, Piri alkoi taas ulista ja menin ja päästin karkulaisen sisään. Aamulla ei ollut Vilkulla sitten mikään kiire sängystä ylös...

Huh huh. Ei hirveästi silloin yöllä naurattanut, etenkin kun oli oma moka kyseessä. Ja kun univelkaa on muutenkin yllin kyllin :-/.